griffjam
8th May 2010, 17:52
Mitä meidän on rehellisesti sanottava keskiviikon tapahtumista?
Mitä keskiviikon (5.5.) tapahtumat rehellisesti ajatellen merkitsevät anarkistiselle / antiautoritaariselle liikkeelle? Mikä on suhteemme näiden kolmen ihmisen kuolemaan - riippumatta siitä kuka ne aiheutti? Mikä on kantamme ihmisinä ja kamppailevana väkenä? Me, jotka emme tunnusta, että olisi olemassa jotain "yksittäistapauksia" (poliisin tai valtion väkivallan), ja jotka joka päivä kiinnitämme huomiota valtion ja kapitalistisen järjestelmän käyttämään väkivaltaan. Me, jotka rohkenemme puhua asioista niiden oikeilla nimillä; me jotka paljastamme maahanmuuttajien kidutuksen poliisiasemilla tai ne jotka pallottelevat elämillämme hienoissa toimistoissa ja tv-studioissa. Mitä sanottavaa meillä siis on nyt?
Voisimme piileskellä Pankkityöläisten liiton (OTOE) antaman lausunnon (http://www.ekathimerini.com/4dcgi/_w_articles_economy_0_07/05/2010_116908) tai konttorin työntekijöiden esittämien syytösten (http://takku.net/article.php/20100505221633863) takana; tai voisimme pitäytyä siinä, että menehtyneet oli pakotettu pysymään rakennuksessa, jossa ei ollut minkäänlaista paloturvallisuutta - ja peräti lukittuna sisään. Voisimme pitäytyä siinä, millainen paskiainen pankin omistaja Vgenopoulos on; tai miten tätä traagista tapausta tullaan käyttämään ennennäkemättömän repression oikeuttamiseen. Jokainen, joka (uskalsi ja) kulki Exarchian kautta keskiviikkoiltana, sai jo selvän käsityksen tästä. Mutta asian ydin ei ole tässä.
Asian ydin on, että katsomme miten suuri osa vastuusta lankeaa meille, meille kaikille. Olemme kaikki yhdessä vastuullisia. Kyllä, teemmme oikein kun taistelemme kaikin mahdollisin keinoin niitä epäoikeudenmukaisia toimenpiteitä vastaan, joita meihin pakolla kohdistetaan; teemme oikein, kun omistamme kaikki voimamme ja luovuutemme paremman maailman tekemiseen. Mutta poliittisina olentoina olemme yhtä lailla vastuullisia joka ikisestä poliittisesta valinnastamme, keinoista jotka olemme omaksuneet, ja vaikenemisestamme joka kerta kun emme tunnusta heikkouksiamme ja erehdyksiämme. Meillä, jotka emme mielistele ihmisiä kalastellaksemme ääniä, meillä, joilla ei ole mitään intressiä riistää ketään, on tässä traagisessa tilanteessa mahdollisuus olla rehellisiä itsellemme ja ympärillämme oleville.
Kreikan anarkistiliike on tällä hetkellä täysin lamaantunut, sillä tilanne painostaa ankaraan itsekritiikkiin, joka tekee kipeää. Sen hirvittävän asian lisäksi, että on kuollut ihmisiä, jotka olivat "meidän puolellamme", työläisten puolella - työläisten, jotka elävät äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa ja jotka olisivat vallan hyvin saattaneet osallistua mielenosoitukseen rinnallamme, jos asiat olisivat olleet toisin heidän työpaikallaan - sen lisäksi meidän on kohdattava myös mielenosoittaja(t), jotka saattoivat ihmishenkiä vaaraan. Vaikka tarkoitus ei epäilemättä ollutkaan tappaa, niin tämä on olennainen kysymys, joka johtaa syvään keskusteluun päämääristämme ja valitsemistamme keinoista.
Tapaus ei sattunut yöllä jonkun sabotaasi-iskun yhteydessä. Se sattui Kreikan lähihistorian suurimman mielenosoituksen aikana. Ja tässä kohtaa nousee joukko tuskallisia kysymyksiä: tarvitaanko 150-200 000 ihmisen mielenosoituksessa, jollaista ei ole viime vuosina nähty, ylipäätään jotain "tehostettua" väkivaltaa? Kun tuhannet huutavat "pala parlamentti, pala vitun paska" ja kiroavat kyttiä, onko yhdellä palaneella pankilla enää mitään uutta annettavaa liikkeelle?
Kun liike itse muuttuu massiiviseksi - kuten vaikka joulukuussa 2008 - niin mitä jokin isku voi tarjota, jos tämä isku on isompi kuin yhteiskunta pystyy (ainakaan tällä hetkellä) sulattamaan, tai jos tämä isku saattaa ihmishenkiä vaaraan?
Kun lähdemme kaduille, olemme yhtä ympärillämme olevien ihmisten kanssa; olemme heidän vieressään, heidän rinnallaan, heidän kanssaan - juuri tästä syystä me loppujen lopuksi teemme helvetisti työtä tekstejä ja julisteita laatien - ja omat ajatuksemme ovat yksiä monien yhteen tulevien joukossa. On tullut aika puhua suoraan väkivallasta ja tarkastella kriittisesti väkivallan kulttuuria, joka on kehittynyt Kreikassa viime vuosien aikana. Liikkeemme ei ole vahvistunut toisinaan käyttämiensä voimakkaiden keinojen vuoksi, vaan poliittisen ilmaisunsa vuoksi. Joulukuusta 2008 ei tullut historiallinen vain, koska tuhannet ihmiset tarttuivat kiviin ja polttopulloihin ja heittivät niitä, vaan ennen kaikkea poliittisten ja sosiaalisten piirteidensä sekä niihin liittyvän rikkaan menneisyytensä ansiosta. Tietenkin me vastaamme meitä kohtaan käytettyyn väkivaltaan, mutta meidän on vuorostamme puhuttava poliittisista valinnoistamme sekä käyttämistämme keinoista, omat ja keinojemme rajat tunnustaen.
Kun puhumme vapaudesta, se tarkoittaa, että kyseenalaistamme koko ajan sen, mitä eilen pidimme itsestäänselvänä. Että uskallamme mennä loppuun asti ja kohdata asiat silmästä silmään, sellaisina kuin ne ovat, klisheisiä poliittisia sananvalintoja välttäen. On selvää, että koska emme pidä väkivaltaa itsetarkoituksena, meidän ei pitäisi antaa sen varjostaa toimintamme poliittisia ulottuvuuksia. Emme ole murhaajia emmekä pyhimyksiä. Olemme osa sosiaalista liikehdintää omine heikkouksinemme ja erehdyksinemme. Sen sijaan että tuntisimme olomme tänään vahvemmiksi niin valtavan mielenosoituksen jälkeen, olemme (vähintäänkin) tunnottomia. Tämä jo itsessään kertoo valtavan paljon. Meidän on käännettävä tämä traaginen kokemus kriittiseksi itsetutkiskeluksi ja innostettava toisiamme, koska lopulta me kaikki toimimme omatuntomme varassa. Ja tällaista kollektiivista omatuntoa meidän on vaalittava.
Mitä keskiviikon (5.5.) tapahtumat rehellisesti ajatellen merkitsevät anarkistiselle / antiautoritaariselle liikkeelle? Mikä on suhteemme näiden kolmen ihmisen kuolemaan - riippumatta siitä kuka ne aiheutti? Mikä on kantamme ihmisinä ja kamppailevana väkenä? Me, jotka emme tunnusta, että olisi olemassa jotain "yksittäistapauksia" (poliisin tai valtion väkivallan), ja jotka joka päivä kiinnitämme huomiota valtion ja kapitalistisen järjestelmän käyttämään väkivaltaan. Me, jotka rohkenemme puhua asioista niiden oikeilla nimillä; me jotka paljastamme maahanmuuttajien kidutuksen poliisiasemilla tai ne jotka pallottelevat elämillämme hienoissa toimistoissa ja tv-studioissa. Mitä sanottavaa meillä siis on nyt?
Voisimme piileskellä Pankkityöläisten liiton (OTOE) antaman lausunnon (http://www.ekathimerini.com/4dcgi/_w_articles_economy_0_07/05/2010_116908) tai konttorin työntekijöiden esittämien syytösten (http://takku.net/article.php/20100505221633863) takana; tai voisimme pitäytyä siinä, että menehtyneet oli pakotettu pysymään rakennuksessa, jossa ei ollut minkäänlaista paloturvallisuutta - ja peräti lukittuna sisään. Voisimme pitäytyä siinä, millainen paskiainen pankin omistaja Vgenopoulos on; tai miten tätä traagista tapausta tullaan käyttämään ennennäkemättömän repression oikeuttamiseen. Jokainen, joka (uskalsi ja) kulki Exarchian kautta keskiviikkoiltana, sai jo selvän käsityksen tästä. Mutta asian ydin ei ole tässä.
Asian ydin on, että katsomme miten suuri osa vastuusta lankeaa meille, meille kaikille. Olemme kaikki yhdessä vastuullisia. Kyllä, teemmme oikein kun taistelemme kaikin mahdollisin keinoin niitä epäoikeudenmukaisia toimenpiteitä vastaan, joita meihin pakolla kohdistetaan; teemme oikein, kun omistamme kaikki voimamme ja luovuutemme paremman maailman tekemiseen. Mutta poliittisina olentoina olemme yhtä lailla vastuullisia joka ikisestä poliittisesta valinnastamme, keinoista jotka olemme omaksuneet, ja vaikenemisestamme joka kerta kun emme tunnusta heikkouksiamme ja erehdyksiämme. Meillä, jotka emme mielistele ihmisiä kalastellaksemme ääniä, meillä, joilla ei ole mitään intressiä riistää ketään, on tässä traagisessa tilanteessa mahdollisuus olla rehellisiä itsellemme ja ympärillämme oleville.
Kreikan anarkistiliike on tällä hetkellä täysin lamaantunut, sillä tilanne painostaa ankaraan itsekritiikkiin, joka tekee kipeää. Sen hirvittävän asian lisäksi, että on kuollut ihmisiä, jotka olivat "meidän puolellamme", työläisten puolella - työläisten, jotka elävät äärimmäisen vaikeissa olosuhteissa ja jotka olisivat vallan hyvin saattaneet osallistua mielenosoitukseen rinnallamme, jos asiat olisivat olleet toisin heidän työpaikallaan - sen lisäksi meidän on kohdattava myös mielenosoittaja(t), jotka saattoivat ihmishenkiä vaaraan. Vaikka tarkoitus ei epäilemättä ollutkaan tappaa, niin tämä on olennainen kysymys, joka johtaa syvään keskusteluun päämääristämme ja valitsemistamme keinoista.
Tapaus ei sattunut yöllä jonkun sabotaasi-iskun yhteydessä. Se sattui Kreikan lähihistorian suurimman mielenosoituksen aikana. Ja tässä kohtaa nousee joukko tuskallisia kysymyksiä: tarvitaanko 150-200 000 ihmisen mielenosoituksessa, jollaista ei ole viime vuosina nähty, ylipäätään jotain "tehostettua" väkivaltaa? Kun tuhannet huutavat "pala parlamentti, pala vitun paska" ja kiroavat kyttiä, onko yhdellä palaneella pankilla enää mitään uutta annettavaa liikkeelle?
Kun liike itse muuttuu massiiviseksi - kuten vaikka joulukuussa 2008 - niin mitä jokin isku voi tarjota, jos tämä isku on isompi kuin yhteiskunta pystyy (ainakaan tällä hetkellä) sulattamaan, tai jos tämä isku saattaa ihmishenkiä vaaraan?
Kun lähdemme kaduille, olemme yhtä ympärillämme olevien ihmisten kanssa; olemme heidän vieressään, heidän rinnallaan, heidän kanssaan - juuri tästä syystä me loppujen lopuksi teemme helvetisti työtä tekstejä ja julisteita laatien - ja omat ajatuksemme ovat yksiä monien yhteen tulevien joukossa. On tullut aika puhua suoraan väkivallasta ja tarkastella kriittisesti väkivallan kulttuuria, joka on kehittynyt Kreikassa viime vuosien aikana. Liikkeemme ei ole vahvistunut toisinaan käyttämiensä voimakkaiden keinojen vuoksi, vaan poliittisen ilmaisunsa vuoksi. Joulukuusta 2008 ei tullut historiallinen vain, koska tuhannet ihmiset tarttuivat kiviin ja polttopulloihin ja heittivät niitä, vaan ennen kaikkea poliittisten ja sosiaalisten piirteidensä sekä niihin liittyvän rikkaan menneisyytensä ansiosta. Tietenkin me vastaamme meitä kohtaan käytettyyn väkivaltaan, mutta meidän on vuorostamme puhuttava poliittisista valinnoistamme sekä käyttämistämme keinoista, omat ja keinojemme rajat tunnustaen.
Kun puhumme vapaudesta, se tarkoittaa, että kyseenalaistamme koko ajan sen, mitä eilen pidimme itsestäänselvänä. Että uskallamme mennä loppuun asti ja kohdata asiat silmästä silmään, sellaisina kuin ne ovat, klisheisiä poliittisia sananvalintoja välttäen. On selvää, että koska emme pidä väkivaltaa itsetarkoituksena, meidän ei pitäisi antaa sen varjostaa toimintamme poliittisia ulottuvuuksia. Emme ole murhaajia emmekä pyhimyksiä. Olemme osa sosiaalista liikehdintää omine heikkouksinemme ja erehdyksinemme. Sen sijaan että tuntisimme olomme tänään vahvemmiksi niin valtavan mielenosoituksen jälkeen, olemme (vähintäänkin) tunnottomia. Tämä jo itsessään kertoo valtavan paljon. Meidän on käännettävä tämä traaginen kokemus kriittiseksi itsetutkiskeluksi ja innostettava toisiamme, koska lopulta me kaikki toimimme omatuntomme varassa. Ja tällaista kollektiivista omatuntoa meidän on vaalittava.